Talvista arkea

Mitään ihmeellistä ei taaskaan ole tehty. Hiihdelty, oleskeltu ja kuvailtu vain, joten kuvia on luvassa. Tänään oli ihanan aurinkoinen päivä, vesi tippasi räystäältä ja sillan reunalta, kun aurinko paistoi. Linnut laulelivat, kun siivosin ja laitoin ikkunan auki. Tämä on ehkä kaikista paras aika vuodesta, vaikka kaikissa onkin ne hyvät puolensa eikä mitään jaksaisi loputtomiin. Kevät sitten myöhemmin (huhti-toukokuussa) on niin rumaa, rapaista ja väritöntä, että sitä ei juuri kaipaile!

Viime aikoina Rippukin on taas ollut lenkeillä mulla enemmän matkassa, myös tien päällä. Ei vaan ole sitten käyty tuolla, missä koiria ja ihmisiä lappaa vastaan useampia ja aina. Mulla ei riitä hermot eikä välttämättä voimatkaan hallitsemaan kahta 30kg koiraa niin, että saisin pidettyä ne siinä puolen metrin päässä itsestäni, että toinen ihminen koirineen pääsee ohi. Vielä kun monilla on tapana kuitenki päästää ne koirat melko lähelle... Rella kun ei todellakaan pidä turpaansa kiinni, jos Rippu räyhää vieressä...

Lörppis oli taas suosikkipuuhassaan eli valoa jahtaamassa. Se loikkii valon perässä ihan mihin vain ja yrittää haukata kaapin ovestakin palasen, jos siihen heijastuu esimerkiksi veitsestä valoa. Eikä silloin tosiaan nähdä tai kuulla oikein mitään. Saa nähdä tuleeko tuosta joskus oikea ongelma...

Lopuksi vielä parit Nellan ilmeilyt. ;)

Laskiainen

Laskiaistiistaina käytiin Saaran kanssa pitkästä aikaa lenkillä ja oli kivaa! Rellalla etenkin, kun se sai uroskoiran leikkikaveriksi, hyvä kun löppänäparka pysyi edes nahoissaan, niin onnellinen se oli. Kuvatkin kyllä varmaan kertoo sen.

Rella suorastaan rrrakastaa kaikkia uroskoiria. Lenkillä sen kyllä huomaa, milloin on tulossa vastaan uroskoira ja milloin narttukoira. Uroksia - etenkin yhtä harmaata norjanhirvikoiraa - se alkaa vinkumaan jo hyvissä ajoin, häntä vispaa hullun lailla ja se piippaus... Minkäänlaisesta räyhäämisestä ei tosiaankaan ole tietoakaan. Narttujen kanssa pitää aina pörhistellä ja äristellä vähän, jos haistelemaan ei pääse ja jos pääsee, niin sitten möngitään maata myöten ihan varmuuden vuoksi. Mökillä pitää aina ensimmäisenä näyttää naapurin kultaisellenoutajalle, missä sen paikka on ennen kuin voi leikkiä. Muutenkin Rella on paljon maltillisempi narttujen kanssa, lukuun ottamatta ihan todella tuttuja koiria kuten Rippua, Nellaa ja Riitua.

Käytiin tänään hiihtämässä, Rippukin oli pitkästä aikaa mukana. Sillä koiralla ei juuri ole vauhti hidastunut, vaikka toukokuussa tulee mittariin jo 9 vuotta. Vähän tottelevaisempi ja kuuliaisempi siitä ehkä on tullut, lenkilläkään se ei häivy kilometrin päähän ja sen näkee lenkillä muulloinkin kuin lenkin alussa ja lopussa - itse asiassa Rippu pyörii nykyään suurinpiirtein näköetäisyydellä. Epäilen, että tämän tottelevaisuuden takana on isän tiukka komento tuolle koiralle. Isän kanssa Rippu ei huomioi edes poroja mitenkään, kun on kerran kielletty.

Maanantaina käytiin Rellan ja Riitun kanssa jäällä käveleskelemässä. Riituakin voi siellä pitää irti, kun reppana ei uppoa lumihankeen, katoa näkyvistä tai jää kovin kauas haahuilemaan omien hajujensa kanssa. Tiibetinspanielin maailma on totisesti oman nenänsä ympärillä aika tiiviisti. ;) Toki sylihauva pitää joka kerta herätellä aamupäiväuniltaan lenkille...

R.I.P. Jekku 10.6.2007-8.4.2012

Jeksu juoksi eilen, 8.4.2012, lintujen perässä sulaan, kun oli isän kanssa pilkillä.

Enää ei kuulu haukkua oven takaa, kun tulee kotiin, enää ei saa pientä karvapalleroa syliinsä kotiin tullessa. Enää ei ole pientä tarmokasta vahtikoiraa, ei suurta metsästäjää. Ei koiraa, joka rakasti koko sydämellään yhtä ihmistä.

Hiihdellen

Taas on hiihdelty hullun lailla (siis siihen nähden, että me ollaan me...), päivässä noin 4km umpihangessa. Ihan kohtalaisen raskasta ainakin koirille varmasti ollut. Ainakin tiputtelu on onnellisesti takana päin, luojan kiitos. Nyt voidaan taas elää normaalisti ja kohta kai tuon Relppiksen loputkin kiimahuurut haihtuu päästä.

Käytiin Maijan ja Riitun kanssa katselemassa koirahiihtokisoja. Tultiin tosin vähän myöhään eikä ehditty nähdä kuin pari viimeistä hiihtäjää. Riitulle kuitenkin taas vähän kokemuksia muista koirista ja ihmisistä matkan päästä, mikä tekee varmasti hyvää tuollaiselle arkajalalle. Käytiin samalla testailemassa valjaita eläinkaupassa, kun sattui koira kerrankin olemaan matkassa. Vielä ei ostettu valjaita, mutta onpahan kokeiltu nyt. :) Kokeilukin oli Riitun mielestä aika kamalaa, kun vieras ihminen räpelsi ja lääppi sitä...

Hoitokoiria on taas luvassa. Tämän viikonlopun on hoidossa Saaran Tuike, ensi viikonloppuna tulee kesälläkin hoidossa ollut musta labradorinnoutaja uros Luka (vai Luca?) ja sitten sitä seuraavaksi viikoksi tulee hoitoon coton de tulear Leo. Tuiken kanssa olen kyllä positiivisesti yllättynyt, kun aikoinaan meni hermot sen hermostuneen yöllisen vaeltelun takia. Nyt se osaa rauhoittua ja nukkuakin täällä, vaikka edes Saara ei ole paikalla. :)

Lemmikkihistoriaa

Sain tämmöisen haasteen kirjoittaa lemmikkieläinhistoriasta. Joten aloitetaanpas. :)

Meillä on kissoja ollut aina, aluksi oli Iso Kissa, jolla ei sen kummempaa nimeä ollut. Se pyöräytti pennut aina tasaisin väliajoin, joten kissanpentujakin on talossa ollut ihan jatkuvasti siihen asti, kun olin suunnilleen 6-vuotias ja meille jätettiin vain Laikku, joka oli uroskissa. Laikun kuoltua meillä oli hetken tauko, ettei ollut kissaa ollenkaan, kunnes meille haettiin Monni - ensimmäinen kissa, joka ei ollut samaa sukua meidän ensimmäisen kissan kanssa.

Ensimmäinen koira minun elämässä oli Jere, joka näkyy ylhäällä olevista kuvissa ensimmäisessä. Muistaakseni Jere oli kultaisennoutajan ja suomenpystykorvan sekoitus, isän metsästyskaveri. Sen paikka oli ulkona narun päässä, joskus se päästettiin juoksemaan, tai se karkasi. Jere eli 10-vuotiaaksi asti ja kuoli syksyllä 2000, jolloin meille otettiin Sissi.

Sitä ennen meillä oli yllä olevissa kuvissakin näkyvä Pörri, jonka kaivoin (tai kyllä se itse sieltä tepsutteli) 2-vuotiaana talon alta... Kuulemma ilmoitin isälle, että tämän mie otan. Kuvissa kyseinen koira on noin 4-5kk ikäinen, joten iso siitä tuli, vaikka mulla on kyseisestä koirasta melko hatarat muistikuvat. Pörri katosi, kun se lähti juoksemaan isän auton perässä. Se ei koskaan palannut takaisin kotiin eikä kukaan ollut muka nähnyt sitä missään. Auton allekaan se ei jäänyt, sillä sitä ei löytynyt kuolleenakaan mistään.

Opin lukemaan suunnilleen 6-vuotiaana ja siitä lähtien koirakirjojen selailu ja lukeminen oli yksi suosikkipuuhia. Ehdoton suosikkirotu pienenä oli maltankoira, koska se oli niin kaunis ja sitä kuvailtiin leikkisäksi ja iloiseksi. Suunnilleen 6-8 -vuotiaana aloin kinuta omaa koiraa. Lupaa siihen ei vain millään tahtonut irrota. Jeren kuoltua meille tuli kuitenkin Sissi, jonka isä lupasi minun koiraksi - varmaan jo ihan siksikin, että se jatkuva koiran ruinaus loppuisi... Sissin kanssa tuli sitten lenkkeiltyä yksin ja kaverin kanssa, mutta sen uppiniskaisuus ärsytti kyllä. Sain opetettua Sissin istumaan, menemään maahan ja ryömimäänkin lopulta, mutta se vei ihan uskomattoman kauan aikaa.

Pikkuisen ennen kuin täytin 12 vuotta, irtosi lupa Rippuun. Alun perin oli ollut puhe pienestä seurakoirasta, esimerkiksi cavalierista, bichon friséstä tai tiibetinspanielista, mutta kun lehdessä oli ilmoitus karhukoiran ja noutajan sekarotuisista pennuista, se piti saada. Äidille ei taidettu edes muistaa kertoa, että ollaan lähdössä hakemaan koiraa Ranualta, kun isän kanssa lähdettiin. Kotiin tullessa sylissä oli kuitenkin pieni musta karvakerä, jolla oli isot korvat ja tassut ja pitkä häntä. Ranualla oli selvinnyt, että kyseisessä koirassa oli myös saksanpaimenkoiraa, mutta sen ei enää siinä vaiheessa tietenkään annettu häiritä.

Ripun jälkeen tuli sitten Jekku, Jekun jälkeen Rella ja Rellan jälkeen vielä Riitu, mutta nehän on jo nykypäivää... :)

Kiimahuuruissa

Täytyy sanoa, että, eipä ole ollut yhtä rasittavia juoksuja ikinä. Rella ja Nella on nylkyttäneet toisiaan koko ajan, Rella vuotaa jo kolmatta viikkoa ja housuruljanssi kyllästyttää jo enemmän kuin tarpeeksi. Lenkillä vingutaan ja vongutaan jokaisen uroksen perään. Kaikki tottelevaisuus on kadonnut olemattomiin, kuuloaistin menetys taitaa myös olla aika todennäköinen? Ja kuten voi päätellä, niin viime juoksujen aikaan ah-niin-helppo Nellakin ymmärsi juoksujen ihanuuden. Sitten pitää keskenään vonkua jatkuvasti. Ällöttävää ja rasittavaa. Ja sitä yöllistä lussutusta... Yh.

Näin ollen tuon koiran leikkautus on hyyvin lähellä. Heti, kun juoksut loppuu ja rahaa on, niin Rella lähtee leikattavaksi, viimeistään kuitenkin ennen ensi juoksuja. Tuommoinen höselö ei mitään jälkikasvua kaipaa ja toisekseen, tuskinpa mulla olisi aikaa huolehtia mistään pennuista. Kyllä tuossa yhdessä (ja aina ajoittain noissa kahdessa) on ihan riittävästi koiraa ainakin minulle.