Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset muuttuu, koirat on yksilöitä ja ihmiset myös. Koiraa ottaessa meillä jokaisella on haavekuvia siitä, millaista elämä koiran kanssa tulee olemaan. Ja haavekuvia siitä, millainen koirasta tulee. Kukaan ei koiran ottamisen hetkellä ajattele, että koirasta luopuisi ennen kuin se on vanha tai sairas, eikä yleensä tule suuremmin pohdittua tilannetta, että koirasta joutuisi luopumaan jostain muusta syystä.
Koiraa valitessa ihmiset toivon mukaan miettivät rotua ja yksilöä tarkkaan, miettivät, onko koiralle aikaa ja onko mahdollisuuksia antaa koiralle toteuttaa itseään. Rotua saatetaan miettiä tarkkaan ja pitkään, erilaisiin koiriin voi käydä tutustumassa ja voi olla, että rodusta on jo henkilökohtaistakin kokemusta. Niinpä siinä vaiheessa, kun pentu lopulta haetaan kotiin, ollaan melko varmoja, että tästä alkaa pitkä yhteinen taival. Mutta mitä sitten, kun kaikki ei menekään ihan niinkuin suunnittelee? Kun ne odotukset ja todellisuus ei kohtaakaan yhtään?
Nykyään koirat ovat osa perhettä, perheenjäseniä ja joillekin käytännössä lapsen asemassa. Koirasta luopumista pidetään hyvin tuomittavana, ajatellaan, että sen eteen pitää tehdä ihan kaikki mahdollinen. Uuden kodin etsiminen tai koiran lopettaminen ovat ihan maailman viimeisiä keinoja sitten, kun on mielenterveys on jo mennyt ja kaikki mahdollinen ja mahdoton on kokeiltu, ja kaikki tuntevat syyllisyyttä ja pahaa oloa. Koirasta ei kerta kaikkiaan saisi luopua, olethan vannonut ja vakuuttanut sen ottaessasi, että tähän sitoudut ja olet satavarmasti pohtinut asiaa tarkkaan.
Koirasta luopumisen syitä voivat olla mm. allergia, käytösongelmat tai elämäntilanteen muuttuminen. Näitä syitä pidetään vielä melko hyväksyttävinä. Käytösongelmiin toki toivotaan, että haetaan apua ja usein sillä elämä helpottuukin. Mutta mitäs sitten, kun koira on kaikinpuolin ihan mukava kaveri, mutta sen kanssa kemiat eivät vain kohtaa? Tai toteaakin, että tämä koira ei todella ollutkaan sellainen, kuin ajattelin. Onko oikeutettua luopua metsästyskoiraksi otetusta koirasta, jos siitä metsästyskoiraa tulekaan? Voiko luopua koirasta, jonka kanssa ei pystykään harrastamaan? Saako kasvattajakaan luopua koirasta, jos siitä ei jalostukseen olekaan? Mikä on riittävä syy?
Meille Halista luopuminen oli vaikea päätös, otettiinhan me koira sillä ajatuksella, että siitä tulee Tessulle kaveri, meille näyttelykaveri, kainaloiskaveri sohvan nurkkaan ja syksyn tullen suunnattaisiin metsälle. Ajatus oli todella hyvä ja ajateltiin vieläpä, että meillä on sille aikaakin ihan riittävästi. Ankara arki hyökyi päälle kuitenkin melkein välittömästi. Olin yksin kahden koiran kanssa, toinen äärettömän vilkas pentu ja toinen ihan hyväkäytöksinen lapinkoira, joka ei kylläkään jäänyt sanattomaksi, jos toinen koira suhtautui tilanteisiin jotenkin erityisesti.
Halia piti juoksuttaa pihalla öisin, mikä tuntui yllättävän raskaalta, kun piti käydä töissäkin täysipäiväisesti. Sitä piti kouluttaa, mutta tuntui, ettei edistystä tapahdu. Se pissaili sisälle eikä osanut yhtään pyytää ulos. Se oli vilkas ja energinen, ei malttanut hetkeäkään vain olla. Jatkuvasti juostiin vesikupille juomaan ja kohta lirisi. Lammikot kasvoivat, koira kasvoi, mutta edistystä ei vaan tapahtunut. Se pelkäsi mahdottomasti vieraita koiria ja kun ikää tuli, se ei muuttunut rohkeammaksi vaan rupesi huutamaan ainakin joillekin vastaantulijoille ja laajensi pelkonsa ihmisiin, tiettyihin pihoihin, joilla haukkui koiria ja rupesi panikoimaan muista koirista joka paikassa. Lenkkeilyt menivät koiran perässä hinaamiseen tai siihen, että se tempoili narun päässä milloin mistäkin säpsähdellen. Ja yleensä sen seurauksena oli yksi toimintakyvytön beagle ja yksi lapinkoira, joka kyttäsi ympäristöä kiihkeästi etsien penskan pelonkohdetta.
Väsyttiin Henkan kanssa molemmat. Yöllä heräiltiin ja päivällä siivottiin pissoja ja pestiin pyykkiä, kun koira pissasi sänkyyn, sohvalle, omaan petiinsä, reppujen ja vaatteiden päälle, viikonloppuisin oli rentoa ja mukavaa, kun lähdettiin Oikaraiselle tai mökille, siellä Hali oli rento ja me oltiin rentoja. Sisäsiisteys tuntui mahdolliselta ajatukselta ja Hali näytti olevansa lupaava ajokoiran alku, ja mahdottoman kaunis ja suloinen tietysti myös. Kun saavuttiin kaupunkiin, kaikki levisi käsiin, lenkkeily oli tuskaa, arki oli tuskaa, kaikki oli vaikeaa. Jouduttiin toteamaan, että se on meidän mielenterveys tai koira, Tessukin kärsi stressaavista ja kärttyisistä omistajista. Kun vauvakin ilmoitti tulostaan, todettiin, että nyt on yksi palikka liikaa tässä systeemissä, ja se on Hali.
Todettiin, ettei beagle todellakaan sovi kerrostaloon, ei ainakaan sellainen koira kuin Hali, joka oli energinen, vauhdikas, todella tarmokas, kuitenkin hiukan arka. Vaikka kuinka on kiltti, hellyydenkipeä ja suloinen, sen paikka ei vain ole kerrostalossa. Halissa sinänsä ei ollut vikaa, se ei vain ollut meille ja meidän elämäntilanteeseen sopiva koira. Totesimme noin tuhat kertaa, että jos olisimme asuneet omakotitalossa, tilanne olisi ollut ihan toinen eikä emmekä me siinä tapauksessa olisi todellakaan luopuneet Halista, tuskin olisi ollut edes syytä. Mutta koska me asutaan kerrostalossa ja tullaan asumaan todennäköisesti vielä pitkään, ei ollut mitään järkeä yrittää taistella.
Hali muutti Joensuuhun toisen beaglen kaveriksi harrastavalle ihmiselle, jolla oli tarjota tilat ja mahdollisuudet ajohommiin, sekä runsaasti kokemusta beagleista. Hali sopeutui uuteen kotiin loistavasti ja sillä on mennyt siellä hyvin. Meillä menee myös hyvin.
Se tunne, kun Hali oli lähtenyt, oli uskomaton. Pikku hiljaa kaikki se stressi suli pois. Joulukuu meni toipuessa kaikesta siitä stressistä ja väsymyksestä. Tessukin oli selvästi ollut ahdistunut tilanteesta, meidän ahdistuksesta ja stressistä. Kun lähdettiin lenkille vain Tessun kanssa ensimmäisen kerran, tuntui tyhjältä, mietittiin, että voiko tämä lenkkeily olla näin helppoa. Tessu leikki ja ryntäili tyytyväisenä edestakaisin, sekin oli vapautunut. Kun päästiin kotiin, se meni nukkumaan ja me ihmeteltiin sitä hiljaisuutta. Tunnettiin hirveän huonoa omatuntoa, vaikka tiedettiin, että päätös oli oikea. Mietittiin, että miten me pystytään kertomaan ihmisille, varmasti kaikki nyt luulee, että me ihan huvikseen otetaan koiria ja luovutaan niistä noin vain. Vaikka totuushan on, ettei kukaan voi tietää toisen asioista.
Minusta koirasta luopumisesta syyllistetään ihan liikaa. Kenen hyväksi ja onneksi se on, että toisilleen sopimattomat ihmiset ja koirat ovat väkisin yhdessä? Kun maailmassa on monta ihmistä, jotka ihan mielellään ottavat aikuisen tai ihan pikkupentua isomman koiran ja tarjoavat niille hyvät kodit. Jos koiran kanssa ei tule juttuun tai luonteet ei vain kohtaa, on ihan ok etsiä sille uusi koti. Tietynlaiset persoonat eivät vain sovi yhteen, tai voi olla, että helpoksikin kuvailtu rotu on jonkun käsissä jotain ihan muuta. Ei lapinkoirakaan sovi jokaiselle, vaikka se onkin pääsääntöisesti letkeä kaveri. Enkä mie ota bordercollieta, vaikka se on jollekin ainoa oikea rotu, jollekin se on se helpoin.
Ollaan pohdittu tilannetta ja todettu, ettei meistä ehkä ole kahden koiran omistajiksi, ei ainakaan kerrostalossa. Ehkä meistä ei ole aktiivisen beaglen omistajiksi ylipäänsä. Ja mie olen pohtinut, ettei pentukoirat ehkä sovi mulle. Eikä ainakaan nyt, kun aikaa pitäisi riittää tulevaisuudessa lapsellekin. Nyt meillä on hyvä näin, yhden Tessun kanssa. ♥ Ja se yksi Tessu saa kaiken tarvitsemansa ja ansaitsemansa huomion, ei sen tarvitse joutua karjunnan kohteeksi ilman omaa syytään. Se on kiltti poika, joka ansaitsee ihan parhaat mahdolliset omistajat itselleen. Niin kuin Halikin ansaitsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti