Koirasta luopuminen

Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset muuttuu, koirat on yksilöitä ja ihmiset myös. Koiraa ottaessa meillä jokaisella on haavekuvia siitä, millaista elämä koiran kanssa tulee olemaan. Ja haavekuvia siitä, millainen koirasta tulee. Kukaan ei koiran ottamisen hetkellä ajattele, että koirasta luopuisi ennen kuin se on vanha tai sairas, eikä yleensä tule suuremmin pohdittua tilannetta, että koirasta joutuisi luopumaan jostain muusta syystä.

Koiraa valitessa ihmiset toivon mukaan miettivät rotua ja yksilöä tarkkaan, miettivät, onko koiralle aikaa ja onko mahdollisuuksia antaa koiralle toteuttaa itseään. Rotua saatetaan miettiä tarkkaan ja pitkään, erilaisiin koiriin voi käydä tutustumassa ja voi olla, että rodusta on jo henkilökohtaistakin kokemusta. Niinpä siinä vaiheessa, kun pentu lopulta haetaan kotiin, ollaan melko varmoja, että tästä alkaa pitkä yhteinen taival. Mutta mitä sitten, kun kaikki ei menekään ihan niinkuin suunnittelee? Kun ne odotukset ja todellisuus ei kohtaakaan yhtään?

Nykyään koirat ovat osa perhettä, perheenjäseniä ja joillekin käytännössä lapsen asemassa. Koirasta luopumista pidetään hyvin tuomittavana, ajatellaan, että sen eteen pitää tehdä ihan kaikki mahdollinen. Uuden kodin etsiminen tai koiran lopettaminen ovat ihan maailman viimeisiä keinoja sitten, kun on mielenterveys on jo mennyt ja kaikki mahdollinen ja mahdoton on kokeiltu, ja kaikki tuntevat syyllisyyttä ja pahaa oloa. Koirasta ei kerta kaikkiaan saisi luopua, olethan vannonut ja vakuuttanut sen ottaessasi, että tähän sitoudut ja olet satavarmasti pohtinut asiaa tarkkaan.

Koirasta luopumisen syitä voivat olla mm. allergia, käytösongelmat tai elämäntilanteen muuttuminen. Näitä syitä pidetään vielä melko hyväksyttävinä. Käytösongelmiin toki toivotaan, että haetaan apua ja usein sillä elämä helpottuukin. Mutta mitäs sitten, kun koira on kaikinpuolin ihan mukava kaveri, mutta sen kanssa kemiat eivät vain kohtaa? Tai toteaakin, että tämä koira ei todella ollutkaan sellainen, kuin ajattelin. Onko oikeutettua luopua metsästyskoiraksi otetusta koirasta, jos siitä metsästyskoiraa tulekaan? Voiko luopua koirasta, jonka kanssa ei pystykään harrastamaan? Saako kasvattajakaan luopua koirasta, jos siitä ei jalostukseen olekaan? Mikä on riittävä syy?

Meille Halista luopuminen oli vaikea päätös, otettiinhan me koira sillä ajatuksella, että siitä tulee Tessulle kaveri, meille näyttelykaveri, kainaloiskaveri sohvan nurkkaan ja syksyn tullen suunnattaisiin metsälle. Ajatus oli todella hyvä ja ajateltiin vieläpä, että meillä on sille aikaakin ihan riittävästi. Ankara arki hyökyi päälle kuitenkin melkein välittömästi. Olin yksin kahden koiran kanssa, toinen äärettömän vilkas pentu ja toinen ihan hyväkäytöksinen lapinkoira, joka ei kylläkään jäänyt sanattomaksi, jos toinen koira suhtautui tilanteisiin jotenkin erityisesti. 

Halia piti juoksuttaa pihalla öisin, mikä tuntui yllättävän raskaalta, kun piti käydä töissäkin täysipäiväisesti. Sitä piti kouluttaa, mutta tuntui, ettei edistystä tapahdu. Se pissaili sisälle eikä osanut yhtään pyytää ulos. Se oli vilkas ja energinen, ei malttanut hetkeäkään vain olla. Jatkuvasti juostiin vesikupille juomaan ja kohta lirisi. Lammikot kasvoivat, koira kasvoi, mutta edistystä ei vaan tapahtunut. Se pelkäsi mahdottomasti vieraita koiria ja kun ikää tuli, se ei muuttunut rohkeammaksi vaan rupesi huutamaan ainakin joillekin vastaantulijoille ja laajensi pelkonsa ihmisiin, tiettyihin pihoihin, joilla haukkui koiria ja rupesi panikoimaan muista koirista joka paikassa. Lenkkeilyt menivät koiran perässä hinaamiseen tai siihen, että se tempoili narun päässä milloin mistäkin säpsähdellen. Ja yleensä sen seurauksena oli yksi toimintakyvytön beagle ja yksi lapinkoira, joka kyttäsi ympäristöä kiihkeästi etsien penskan pelonkohdetta.

Väsyttiin Henkan kanssa molemmat. Yöllä heräiltiin ja päivällä siivottiin pissoja ja pestiin pyykkiä, kun koira pissasi sänkyyn, sohvalle, omaan petiinsä, reppujen ja vaatteiden päälle, viikonloppuisin oli rentoa ja mukavaa, kun lähdettiin Oikaraiselle tai mökille, siellä Hali oli rento ja me oltiin rentoja. Sisäsiisteys tuntui mahdolliselta ajatukselta ja Hali näytti olevansa lupaava ajokoiran alku, ja mahdottoman kaunis ja suloinen tietysti myös. Kun saavuttiin kaupunkiin, kaikki levisi käsiin, lenkkeily oli tuskaa, arki oli tuskaa, kaikki oli vaikeaa. Jouduttiin toteamaan, että se on meidän mielenterveys tai koira, Tessukin kärsi stressaavista ja kärttyisistä omistajista. Kun vauvakin ilmoitti tulostaan, todettiin, että nyt on yksi palikka liikaa tässä systeemissä, ja se on Hali.

Todettiin, ettei beagle todellakaan sovi kerrostaloon, ei ainakaan sellainen koira kuin Hali, joka oli energinen, vauhdikas, todella tarmokas, kuitenkin hiukan arka. Vaikka kuinka on kiltti, hellyydenkipeä ja suloinen, sen paikka ei vain ole kerrostalossa. Halissa sinänsä ei ollut vikaa, se ei vain ollut meille ja meidän elämäntilanteeseen sopiva koira. Totesimme noin tuhat kertaa, että jos olisimme asuneet omakotitalossa, tilanne olisi ollut ihan toinen eikä emmekä me siinä tapauksessa olisi todellakaan luopuneet Halista, tuskin olisi ollut edes syytä. Mutta koska me asutaan kerrostalossa ja tullaan asumaan todennäköisesti vielä pitkään, ei ollut mitään järkeä yrittää taistella.

Hali muutti Joensuuhun toisen beaglen kaveriksi harrastavalle ihmiselle, jolla oli tarjota tilat ja mahdollisuudet ajohommiin, sekä runsaasti kokemusta beagleista. Hali sopeutui uuteen kotiin loistavasti ja sillä on mennyt siellä hyvin. Meillä menee myös hyvin. 

Se tunne, kun Hali oli lähtenyt, oli uskomaton. Pikku hiljaa kaikki se stressi suli pois. Joulukuu meni toipuessa kaikesta siitä stressistä ja väsymyksestä. Tessukin oli selvästi ollut ahdistunut tilanteesta, meidän ahdistuksesta ja stressistä. Kun lähdettiin lenkille vain Tessun kanssa ensimmäisen kerran, tuntui tyhjältä, mietittiin, että voiko tämä lenkkeily olla näin helppoa. Tessu leikki ja ryntäili tyytyväisenä edestakaisin, sekin oli vapautunut. Kun päästiin kotiin, se meni nukkumaan ja me ihmeteltiin sitä hiljaisuutta. Tunnettiin hirveän huonoa omatuntoa, vaikka tiedettiin, että päätös oli oikea. Mietittiin, että miten me pystytään kertomaan ihmisille, varmasti kaikki nyt luulee, että me ihan huvikseen otetaan koiria ja luovutaan niistä noin vain. Vaikka totuushan on, ettei kukaan voi tietää toisen asioista.

Minusta koirasta luopumisesta syyllistetään ihan liikaa. Kenen hyväksi ja onneksi se on, että toisilleen sopimattomat ihmiset ja koirat ovat väkisin yhdessä? Kun maailmassa on monta ihmistä, jotka ihan mielellään ottavat aikuisen tai ihan pikkupentua isomman koiran ja tarjoavat niille hyvät kodit. Jos koiran kanssa ei tule juttuun tai luonteet ei vain kohtaa, on ihan ok etsiä sille uusi koti. Tietynlaiset persoonat eivät vain sovi yhteen, tai voi olla, että helpoksikin kuvailtu rotu on jonkun käsissä jotain ihan muuta. Ei lapinkoirakaan sovi jokaiselle, vaikka se onkin pääsääntöisesti letkeä kaveri. Enkä mie ota bordercollieta, vaikka se on jollekin ainoa oikea rotu, jollekin se on se helpoin.

Ollaan pohdittu tilannetta ja todettu, ettei meistä ehkä ole kahden koiran omistajiksi, ei ainakaan kerrostalossa. Ehkä meistä ei ole aktiivisen beaglen omistajiksi ylipäänsä. Ja mie olen pohtinut, ettei pentukoirat ehkä sovi mulle. Eikä ainakaan nyt, kun aikaa pitäisi riittää tulevaisuudessa lapsellekin. Nyt meillä on hyvä näin, yhden Tessun kanssa. ♥ Ja se yksi Tessu saa kaiken tarvitsemansa ja ansaitsemansa huomion, ei sen tarvitse joutua karjunnan kohteeksi ilman omaa syytään. Se on kiltti poika, joka ansaitsee ihan parhaat mahdolliset omistajat itselleen. Niin kuin Halikin ansaitsi.

Koiraton elämä?

Vuosi - tai edes puoli vuotta - sitten en olisi uskonut, että eteen tulisi ehkä ikinä tilannetta, jossa ei ole koiraa pyörimässä jaloissa. Meillä on aina ollut koira tai useampi, parhaimmillaan neljä. Julle lähti tänään lauantaina uuteen kotiin ja lähtikin sitten myös kauas, Kangasalle asti. Jullen lähtö tarkoittaa minulle ja Henkalle ensimmäistä koiratonta aikaa meidän kummankin elämässä. Koti tuntuu tosi autiolta, kun koiraa ei ole pyörimässä jaloissa eikä tarvitse lähteä käyttämään ketään lenkillä. Lenkille lähtö ylipäänsä tuntuu niin turhalta.

Jullen eroahdistus ei tosiaan koulutuksellakaan helpottanut. Oikaraisella se viihty häkissäkin ihan kohtalaisesti yksin, samoin narun päässä ja etenkin Rellan kanssa. Toinen koirakin tuo sille sen verran turvaa, ettei tarvitse heti huutamaan alkaa. Kerrostaloelämä ei kuitenkaan Jullelle sovi, eikä varsinkaan ainoana koirana, joten meidän oli pakko luopua Jullesta. Se pääsi koiran ja kissan kaveriksi omakotitaloon, jossa on iso aidattu piha, perheelle Julle on jo kolmas beagle. Jullelle tuskin tulee sopeutumisen kanssa ongelmia, vaikka meille siitä luopuminen oli ja on todella vaikeaa.

Siivosin viime sunnuntaina koiran lelut yhteen laatikkoon, pakkasin Jullen tavarat lauantaita varten kasaan, etsin rokotuskortin, omistajatodistuksen ja paperit. Perjantaina veimme koiranruuat ja pedit vanhemmille, tyhjensimme kaapit makupaloista ja pistimme talteen laitettavat tavarat kaapin perälle talteen. Tuntuu kummalliselta, kun syödessä kukaan ei ole kerjäämässä nappisilmät loistaen ja sängyssäkin on ihan liikaa tilaa.

Kävimme aamulla vielä yhden lenkin joen jäällä ja napsin Jullesta kuvia. Jullen uudet omistajat tulivat hakemaan sen noin 10 aikaan aamulla. Julle tykästyi uusiin omistajiinsa saman tien, kuinkas muutenkaan, onhan se Julle. Tyytyväisenä se hyppäsi myös heidän auton kyytiinsä eikä jäänyt perään katselemaan. Täällä sen sijaan Rella ihmetteli, että mihin kaveri katosi (kulki talon ympäri hämmästyneenä) ja Riitu on ollut hieman vaisun oloinen. Ehkä sen juoksutkin tosin vaikuttavat hieman. Uskomme Jullen kuitenkin päässeen hyvään kotiin, eikä sillä tavalla harmita yhtään. Varmasti Jullen on parempi olla omakotitalossa, jossa se saa vapaasti ulkoilla kuin kerrostalossa.

Onhan toki vielä Rella, Rippu ja Riitu (ja Henkan vanhemmilla Nella ja Riina), mutta ne ei kuitenkaan asu meidän kanssa eikä siten ole meidän elämässä kuin viikonloppuisin silloin tällöin. Relppiksen ajattelin ehkä tänä kesänä ilmoittaa johonkin näyttelyyn ja käyttää Rippua mätsäreissä, josko sille irtoaisi muutama hyvä sijoitus veteraani- ja sekarotuisten kehissä. Ihan koiraharrastuksetonta ei tulevaisuudestakaan ole tulossa, mutta kovasti hiljaisempaa. Saa nähdä kuinka kauan menee ennen kuin uskalletaan seuraava koira ottaa. Sen verran epävarma ja kerrostalo- ja muuttopainoitteinen on meidän tulevaisuus, kun miettii pari vuotta eteenkin päin. Me koitetaan nyt totutella koirattomaan elämään ja opetella elämää ilman hännänheiluttajia, vaikka toistaiseksi tuntuu vaikealta.

Tämä blogi taitaa hiljetä nyt. Ei ehkä kokonaan, mutta ainakin huomattavasti... Kuvat on noin kolmen edellisen viikon aikaisilta lenkeiltä. Ei ole vaan jaksanut muokkailla kuvia ja käydä niitä läpi... Ja nyt niitä sitten on niin paljon, ettei enää huvitakaan.