Unelmieni koira

Ihmisiässä ehtii omistaa useamman koiran, etenkin, jos pitää useampaa kerrallaan. Jokaisesta koirasta todennäköisesti toivoo jotain, on olemassa suunnitelmia ja haaveita siitä, mitä sen kyseisen koiran kanssa haluaa tulevaisuudessa harrastaa. Vähintäänkin koiraa ottaessa toivoo, että se olisi terve ja siitä saisi pitkäaikaisen ystävän ja kumppanin, jonka kanssa olisi mukava elää.

Koiran elämä kestää keskimäärin 10-15 vuotta, jos se tapaturmilta ja sairastelulta välttyy, joten olisihan se aika tuskaa elää se aika koiran kanssa, joka ei omiin käsiin sovi tai jonka luonne on mahdoton. Jokaiselta koiralta toivoo sen olevan vähintäänkin hyvä koira. Monetkin ihmiset todennäköisesti haaveilevat kuitenkin siitä omasta susikoira Roistaan, Beethoovenista, omasta Mollista (Yrjö Kokon kirja, josta tein keväällä 2011 postauksenkin) tai poliisikoira Rexistä, josta tulisi se unelmien koira, kaikkien haaveiden täyttymys. Se Elämäni Koira, joka olisi ihan erityisen hyvä.

Jokainen koira on tavalliselle koiranomistajalle ilman muuta tärkeä, mutta yksi voi olla toista parempi. Minun tähänastisista koirista kaikki on olleet tärkeitä ja ihania, mutta jokaisessa on ne pienet vikansakin. Ripun luonteessa olisi parantamisen varaa, sen epäluuloisuus ja arvaamattomuus tietyissä tilanteissa ovat hieman hankalia ominaisuuksia. Metsästysviettiä en koiralleni myöskään kaipaisi. Rella on suloinen, ihana, taipuisa, pehmeä, rakastettava, mutta onneton höttöpää, jonka takia sen kaupunkiin sopeutuminen on vähintäänkin kyseenalainen juttu. Sen pää ei tahdo kestää kaikkea hälinää.

Se unelmien koira voi olla eri elämäntilanteissa eri, mutta minun mielestä se Koira saattaa olla myös se yksilö, joka sopeutui kaikkeen; oli erinomainen teini-iän ystävä, kulki mukana kaikkialla nuoruusvuosien vilskeessä, oli lohtu, tuki ja turva muutosten keskellä, ja loppuviimein se kesti myös pienten ihmisjalkojen töminän ennen oman elämänsä päätöstä. Minun elämäni koira antaa ehkä vielä odottaa itseään. Tällä hetkellä se unelmien koira voisi minusta muistuttaa tiibetinspanielia, mutta kuka tietää, mistä koirasta se lopulta tulee.

Unelmien koira olisi ilman muuta terve, ettei siitä tarvitsisi kantaa jatkuvasti huolta, se olisi luonteeltaan iloinen ja avoin, ns. helppo koira, jonka kanssa voisi touhuta kaikenlaista ja jota olisi helppo pitää matkassa. Kooltaan mieluumin pieni ja turkki sillä voisi olla pehmoinen ja pörröinen, mutta helppo hoidettava. Sellainen kertakaikkisen ihana peruskoira.

Mua ei pysäytä mikään

Viime viikolla oli hermot hyvin kireällä erään beaglen poikasen kanssa. Sen kanssa käydään kävelemässä noin 8km päivittäin, lisäksi treenaillaan jonkin verran tokojuttuja, joko lenkkien ohessa tai vielä niiden lisäksi. Sillä on myös pari aktivointilelua, joiden parissa se saa käyttää aivojaan silloin tällöin. Kuitenkin perjantaina koko koira tuntui olevan vain itse levottomuus. Se kulki ympäriinsä, vikisi ja hääräsi koko ajan jotain. Lauantaina sama meno jatkui. Asiaa ei yhtään auta tuon koiran heränneet sukupuolivietit, jonka seurauksena se kulkee lenkillä neliveto päällä ja kuono maata viistäen sinkoillen joka suuntaan, välillä vikisten ja piipittäen juoksunarttujen hajuille. Tuota katsoessa sitä taas miettii, että mikäköhän älynväläys oli ottaa uros...

Sunnuntaina käännettiin taas auton nokka kohti Oikaraista, missä Julle pääsi leikkimään Rellan ja Riitun kanssa ja kuluttamaan tuota ääretöntä energiaansa. Kamalasti sitä energiaa olikin, se riekkui koko päivän aamusta iltaan asti. Kotona se kömpi suoraan sohvan nurkkaan nukkumaan, lopultakin! Tänään aamullakin se heräsi vasta kun mie heräsin, eli puoli kymmeneltä. Koko viime viikon Julle heräsi viimeistään puoli yhdeksältä ja herätti silloin minutkin. Jos nousin jo aiemmin lähteäkseni kahdeksaksi kouluun, sekin tuli jalkoihin pyörimään jo hyvissä ajoin.

Niinpä mie olen koittanut miettiä pääni puhki, että mitä me tehtäisiin, että tuon energiamäärän saisi edes kohtuulliseksi viikollakin. Eihän siitä mitään tule, jos koira sinkoilee seinille, kun viikonloppu lähestyy. Olen nyt miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että jos sen kanssa alkaisi hiihtämään? Pääsisi ainakin juoksemaan enemmän. Irti sitä ei nimittäin voi pitää. Olen myös heitellyt sille palloa, jos silläkin saataisiin vähän tuota virtaa kulumaan. Saapa nähdä. Ideoita otetaan vastaan. :D

Rella on nyt toistaiseksi edelleen Oikaraisella. Sai kyllä vanhemmat ja siskot kuulla, että se on lihonut. Relppis on taas samoissa mitoissa kuin ennen leikkausta, vaikka se ei saa tavallista ruokaa ainakaan yhtään liikaa. Ilmeisesti herkkujen määrä on sitten hurja, kun se liikkuu kuitenkin enemmän tuolla. On se elämä kovaa, kun lihoo niin helposti. ;)