R.I.P. Rippu ♥

Se on jälleen yhden koiran aikakausi takana päin. Koirat tulevat ja menevät, jaksottavat elämää aikaan, kun oli Rippu, aikaan kun oli Sissi. Elämässään ne opettavat paljon asioita niin meille ihmisille kuin elämänsä aikana kohtaamilleen pennuille. Yhden Ripun elämän aikaan mahtui monta pientä koiranpentua ja koirakaveria, sekä omistaja, joka kasvoi 11-vuotiaasta 23-vuotiaaksi. Ihan kohtalaisen paljon mahtuu 11 ja puoleen vuoteen. Viime jouluna arvelin, että se olisi Ripun viimeinen ja se pitikin paikkansa. Tähän ehti hyvin valmistautua, mikä teki tästä lähdöstä sata kertaa helpompaa.

Rippu tuli minun elämään heinäkuisena päivänä vuonna 2004. Olin kinunnut omaa koiraa jo pitkään (tarkalleen varmaan 6-vuotiaasta), oltiin puhuttu pienestä ja rauhallisesta koirasta, jostain cavalierista tai bichonista vaikka. Lapin kansan annetaan-palstalla oli kuitenkin sekarotuisia koiranpentuja. Ilmoituksessa mainittiin labbis-karhukoirasekoitus, saksanpaimenkoirasta siinä ei puhuttu mitään. Jos olisi, niin tuskinpa olisin saanut minkäänlaista lupaa koiraan. Soitin pennusta ihan itse, koska isä ei suostunut siitä soittamaan, äidiltä oli ihan turha kysyäkään. Lähdettiin isän kanssa salaa äidiltä sitten hakemaan pentua Ranualta. Takaisin tultiin mustan isokorvaisen, pitkähäntäisen ja jättitassuisen koiranpennun kanssa, eikä se ollut ihan pieni ja rauhallinen. ;)

Rippunen oli puoliksi karhukoira ja puoliksi saksanpaimenkoiran ja labradorinnoutajan sekoitus. Ei ihan ykkösvalinta varmaan pikkuisen vajaa 12-vuotiaalle tytölle. Hyvin me pärjättiin kuitenkin siihen nähden, mitä olisi voinut kuvitella. Rippu oppi temppuja todella nopeasti, se oppi myös avaamaan ovet ja karkaili pihalle. Ripun kanssa ruvettiin kiertämään mätsäreissä sen ollessa parivuotias, sitä ennen en uskaltanu sen kanssa lähteä julkisille paikoille. Siitä alkoi melkoinen mätsäriura bis-sijoituksineen. Niitä me haalittiin vaikka kuinka ja tienattiin vuoden ruuat mätsäreissä - leluissa ja makupaloissakin pysyttiin hyvin. Yhdet möllitokokisat käytiin myös, ne meni muuten oikein hyvin, mutta mulla jännitti ihan hulluna. Sen jälkeen en kisoihin ole uskaltautunut, vaikka Ripun kanssa oltaisiin varmasti voitu pärjätä niissäkin.

Teini-iässä ei taatusti ole mitään parempaa kuin oma koira. Rippua sai rutistella, minkä ikinä jaksoi. Se kuunteli aina, kun harmitti, heilutteli häntää tyytyväisenä ja tunki pään kainaloon rapsuteltavaksi. Aina se oli valmiina tekemään mitä vain ikinä pyysin. Ja paljon se opettikin, se opetti vastuuta, huolehtimista ja rakkautta. Kärsivällisyyttä ja optimistisuutta, hyvää suhtautumista elämään.

Rippusen elämään pentuja tosiaan mahtui; Jekku, Tuike, Netta, Rella, Nella, Riitu, Julle ja Tessu. Pentu lähes joka vuodelle ja lisäksi liuta koirakavereita ja hoitokoiria, kaikkien kanssa tultiin juttuun. Alkuun Sissi komensi tiukasti Rippua ja Pyrriä käyttäytymään kunnon koiran tavoin, pikku hiljaa myös Rippu kasvoi siihen rooliin. Vanhemmiten se komensi aiheesta, mutta ei ikinä syyttä. Nuoremmat koirat palvoi sitä ihan tosissaan.

Nyt meidän lauma on yhtä pienempi - yhtä aikuista, rohkeaa, lempeää ja viisasta koiraa vajaa.

Silloin, kun olin vielä pieni,
haaveilin sinusta. Omasta koirasta.

Kun kasvoin, sinut sain.
Omakseni.
Sinä jaksoit katsella,
kun murrosiän tuulimyllyjä vastaan taistelin.
Et arvostellut, et hetkeäkään.
Olit vain rinnallani.
Joskus ehkä huokauksieni hetkellä,
huokasit kanssani ja heilautit kättäni tassullasi.
Mutta ymmärtäen.

Koitti sekin aika, kun muutin kotoa pois.
Pois luotasi. Olin kasvanut aikuiseksi.
Joka kerta kotiin tullessani
otit minut suurella ilolla vastaan.

Aikanani otin myös oman koiran, oman pienen pennun.
Senkin sinä otit sydämeesi, hienosti vastaan,
ollen oikea koiramummo.
Minun pienen pentuni sinä tavallasi kasvatit aikuiseksi koiraksi; arvostamaan
vanhempaa.

Ehkä työsi oli täällä tehty,
sinun oli jo aika jättää paikkasi seuraavalle.
Niinpä eräänä joulukuun päivänä sait lentää
sinne mistä olit tullutkin: koirien taivaaseen.