Pitkästä aikaa, tavoitteita ja kaikkea muuta

Ei ole aikoihin tullut kirjoiteltua, tarkalleen ottaen marraskuun alun jälkeen. Sen jälkeen on tapahtunut paljon asioita ja on tehty vaikka mitä. Lyhyesti lueteltuna:

• meillä on taas vain Tessu
• Hali muutti uuteen kotiin Joensuuhun joulukuun puolessa välissä
• meille tulee vauva ensi kesänä
• aloitettiin tokokurssi, josta olen erittäin innoissani
• Tessun kastrointi on osoittautunut todellakin hyväksi päätökseksi
• olen hiihdellyt Tessun kanssa
• ollaan rentouduttu ja nautittu elämästä.

Halista luopumista käsittelen myöhemmin ihan omassa aiheessaan, mutta voin kertoa, että rankan, stressaavan ja väsyttävän syksyn jälkeen joulukuun loppu meni stressistä toipuessa ja tammikuussa alkoi pikku hiljaa tuntumaan siltä, että koirallinen elämä saattaisi vaikka maistuakin vielä.

Lauantaina käytiin ensimmäisissä tokotreeneissä, joista sai kyllä kummasti motivaatiota treenaamiseen ja erinomaisen hyviä vinkkejä yhdessä tekemiseen. Oli muuten minulle ensimmäinen kerta ikinä tällä tavalla oikeasti ohjatuissa treeneissä. Aiemmin olen käynyt niissä, missä on paljon koiria ja jokainen tekee kerran jonkun jutun ja sitten asiaan ei kuitenkaan voida paneutua yksilöllisesti kovinkaan paljon. Nekin oli Rellan nuoruusaikana, kun käsissä oli ihan erilainen koira.

Tessun ongelma ei ikinä ole ollut se, etteikö sillä olisi intoa tehdä ja yrittää, vaan se, että se on ollut minun käsiin niin mahdottoman vilkas, äänekäs ja nopeasti kiihtyvä tyyppi. Arki sen kanssa on aina ollut äärettömän helppoa, mutta tokon tahkoaminen ei niinkään. Lapinkoirana se myös kyllästyy herkästi, jos jatkuvasti jankataan samaa, asioihin täytyy saada vähän vaihtelua ja muistaa tehdä pienissä osissa.

Olen noin sata kertaa tainnut mainita, että ne rauhoittumisharjoitukset unohdettiin Tessun kanssa onnellisesti pentuaikoina ja sen virheen parsimisessa onkin sitten tekemistä. Viime kerralla sain vinkin siihen, miten saada tuo älytön räkyttäminen pois niistä hetkistä, kun jotain tehdään tai jossain ollaan ihan vaan odottelemassa. Ihan yksinkertaisesti ohjeena oli se, että tarpeeksi lyhyitä pätkiä ja jos koira haukkuu, sille käännetään selkä, odotetaan, että se hiljenee ja rauhoittuu, sitten mennään itse kyykkyyn ja kehutaan. Ja yritetään tehdä uudestaan. Mitään ei tapahdu, ennen kuin se kuono pysyy kiinni. Muutenhan homma leviää käsiin ja kaikki tekeminen menee kilpaa huutamiseksi.

Tiesin tämän kyllä, mutta ehkä se ratkaiseva juttu on se, että mie oikeasti odotan, että se koira asettuu ja sitten kehun sitä rauhallisesti kyykistyen itsekin koiran tasolle. Paljon auttoi sekin, että ohjaaja oli vieressä sanomassa, että odotat vain, etkä tee elettäkään siihen suuntaan, että huomaisit huutavan koiran. Ärsyyntyä ei myöskään pidä, mikä helposti tulee reaktioksi, kun yksin yrittää.

Kehitystä tapahtui jo parissa treenipätkässä hallilla ja kotona vielä lisää. Haukkuminen loppuu jo paljon nopeammin ja pystytään keskittymään oikeasti siihen tekemiseenkin. Sen seurauksena asioiden oppiminenkin helpottuu kummasti.

Tavoitteena olisi nyt, että keväällä uskaltauduttaisiin ehkä jopa möllitokoihin (edellisistä onkin jo aikaa, Ripun kanssa kävin keväällä 2010) ja saataisiin yleensäkin hallintaa koirien keskellä paremmaksi niin, että voitaisiin vaikkapa mätsäreihin mennä ilman sitä järkyttävää huutokonserttia. Kesällä meille tulee vauva, mutta tokon treenaaminen ei toivon mukaan silti jää kaiken sen varjoon, tarvitseehan Tessu vauvasta huolimatta huomiota ja tekemistä. Toivon, että muistan silti pitää tämän tärkeän harrastuksenkin mukana elämässä. :)